>> Indikaattorin taustatiedot

Kehitys

Hapenpuute pohjassa ja pohjanläheisessä vesikerroksessa on seurausta vesialueen rehevöitymisestä. Pahimmillaan rehevöityminen voi johtaa happikatoon eli hapen puuttumiseen kokonaan. Hapettomien pohja-alueiden osuus on pysynyt Suomenlahdella korkeana koko 2000-luvun ajan. Tänä aikana keskimäärin yli 50% seuratuista pohja-alueista on kärsinyt happikadosta.

Pohjaeläinten esiintyminen Suomenlahdella riippuu olennaisesti pohjan happitasosta. Hapettomien jaksojen aikana pohjaeläinyhteisöt tuhoutuvat paikallisesti, ja alkavat toipua jälleen kun olosuhteet paranevat. Vuosi 2008 näyttää olleen pohjaeläimille suotuisampi kuin yksikään aikaisemmista vuodesta 2001 lähtien toteutetussa seurannassa. Kuitenkaan lähes kolmanneksella pohja-alueista ei havaittu lainkaan pohjaeläimiä vuonna 2008.

Vaikutus luonnon monimuotoisuuteen

Alhaisen happitason aiheuttamien seurausten vakavuus riippuu lajista. Tietyt lajit kuolevat vähähappisessa ympäristössä jo muutamassa tunnissa, toiset taas voivat selvitä viikkoja. Lajirikkaus pienenee kuitenkin aina hapenpuutteen vaivaamilla alueilla. Hapenpuutteelle herkät äyriäislajit valkokatka ja merivalkokatka ovat Suomenlahdella niin sanottuja avainlajeja, joiden väheneminen tai katoaminen ovat merkkejä happitason pienenemisestä. Jos happipitoisuus laskee nollan alapuolelle, myrkyllistä rikkivetyä alkaa vapautua pohjasta ja kaikki lähialueen eläimet kuolevat.

Eri lajien populaatioiden kyvyt toipua happikadosta vaihtelevat. Tämän seurauksena tehokkaimmin palautuvat lajit ovat usein halllitsevia ajoittaisesta happikadosta kärsivillä alueilla. Lajien määrä on näillä alueilla pienempi ja yhteisön monimuotoisuus vähäisempi, mikä voi vaikuttaa koko ekosysteemin toimintaan. Pohjaeläinyhteisöjen elinvoimaisuus onkin erittäin tärkeä vesiekosysteemin tilan indikaattori.