>> Indikaattorin taustatiedot

Luontodirektiivin lajien suojelutaso

Sisävesissämme esiintyy 28 EU:n luontodirektiivin lajia. Direktiiviin lajit edustavat monipuolisesti eri eliöryhmiä, ja niitä esiintyy niin järvissä ja lammissa kuin virtavesissäkin. Yli puolet lajeista on selkärankaisia eläimiä. Selkärangattomiin kuuluu kahdeksan hyönteistä, kaksi nilviäistä sekä yksi äyriäinen ja nivelmato. Luontodirektiiviin lukeutuu vain kaksi sisävesien kasvilajia. Kaikki direktiivilajit esiintyvät boreaalisella alueella ja saukko, sammakko, siika, lohi, harjus sekä jokihelmisimpukka lisäksi myös alpiinisella alueella.

Kaikkien alpiinisella alueella esiintyvien sisävesien direktiivilajien suojelutaso on suotuisa. Pohjoisten vesistöalueiden tila on säilynyt parempana maamme eteläosiin verrattuna, sillä ihmistoiminnan aiheuttamat paineet ovat olleet pohjoisessa vähäisempiä.

Suurin osa boreaalisen alueen lajeista arvioitiin suojelutasoltaan suotuisaksi. Tähän joukkoon kuuluvat majava ja saukko, sammakot, kalat, jokirapu, kovakuoriaiset sekä neljä sudenkorentolajia. Kuuden lajin suojelutaso on sen sijaan epäsuotuisa-riittämätön, viherukonkorennolla lisäksi heikkenevä. Vaikka kaikkien boreaalisen alueen lajien levinneisyys on arvioitu suotuisaksi, heikentää näiden kuuden lajin suojelutasoa elinympäristön määrä tai laatu, jotka on arvioitu riittämättömiksi. Lisäksi jokihelmisimpukan, viherukonkorennon ja hentonäkinruohon populaatioiden tila on arvioitu riittämättömäksi. Notkeanäkinruohon populaation tilasta ei puolestaan ole ollut riittävästi tietoa.

Saimaannorppa on ainoa sisävesien direktiivilaji, jonka suojelutaso on epäsuotuisa-huono. Arvioidulla ajanjaksolla (2001–2006) saimaannorpan kanta oli hieman kasvava, mutta sen tila arvioitiin edelleen huonoksi. Myös lajin tulevaisuuden ennuste oli huono. Kahden sisävesilajin, verijuotikkaan ja muutama vuosi sitten Suomeen levinneen idänkirsikorennon, suojelutasoa ei tunneta.

Lintudirektiivin lajien kantojen kehitys

Sisävesillä tavataan 14 lintudirektiivin liitteessä 1 mainittua lajia. Näistä viiden lajin kannat taantuivat 1900-luvulla ennen vuotta 1990. Saamaan aikaan kuusi lajia runsastui.

Kaakkurin kantoja vähensi soiden ojituksen, peltojen raivauksen ja järvien laskun seurauksena vähentynyt suolampien ja muiden pienvesien pinta-ala. Osansa lienee myös häirinnällä, jolle kaakkuri on pesimäaikana herkkä.

Kalasääski taantui etupäässä petolintuihin kohdistuneen vainon seuraksena, jolle se altistui sekä pesimäalueillaan Suomessa että talvehtiessaan Länsi-Afrikassa. Myös orgaaniset ympäristömyrkyt saattoivat vauhdittaa kannan supistumista. 1970-luvun jälkeen sääksikannat ovat kasvaneet huomattavasti aktiivisten suojelutoimien ansiosta.

Toinen näyttävän paluun tehnyt, aiemmin ihmisen toimesta vähentynyt laji on laulujoutsen, jonka kannat kääntyivät kasvuun jo 1950-luvulla. Laulujoutsenen kannalta tärkein muutos oli metsästyksen ja pesien vähityksen loppuminen kokonaan.

Mustakurkku-uikku on ainoa laji, jonka kantojen laskeva kehitys on jatkunut myös vuoden 1990 jälkeen. Lajin kannoissa on tosin ollut jonkin verran heilahtua ja sen kannakehitys tunnetaan ylipäätään heikosti. Taantuman taustalla voivat olla esimerkiksi naurulokkikolonioiden tarjoman pesimäsuojan vähäneminen, epäedullinnen ravintotilanteen kehitys sekä talvikuolleisuus.

Neljä lintudirektiivin sisävesien lajia on runsastunut sekä ennen vuotta 1990 että sen jälkeen. Kaulushaikara, ruskosuohaukka, mustatiira ja kuningaskalastaja ovat kaikki lajeja, jotka saavuivat Suomeen pääasiassa 1900-luvun aikana ja ovat sen jälkeen levittätyneet laajemmalle.

Kaulushaikara ja ruskosuohaukka ovat tällä hetkellä sopivissa ruovikkobiotoopeissa varsin yleisiä, kun taas mustatiira ja kunigaskalastaja ovat runsastumisestaan huolimatta edelleen harvinaisia.