>> Indikaattorin taustatiedot

Luontodirektiivin lajien suojelutaso

Vaikka suolajien osuus kaikista tunnetuista lajeista on kokonaisuudessaan suhteellisen pieni, on luonto- ja lintudirektiiveissä mainittujen lajien joukossa kuitenkin huomattava määrä pohjoisia soilla elämään erikoistuneita lajeja. Suot ovat ensisijainen elinympäristö yhteensä 18 direktiivilajille, mikä vastaa 9 prosenttia kaikista Suomessa tavattavista direktiivilajeista.

Luontodirektiivin lajeista kolme esiintyy alpiinisella alueella, loput ovat boreaalisen alueen lajeja. Luontodirektiivin suolajit esiintyvät usein korvissa ja letoilla.

Boreaalisella alueella luontodirektiivin lajien suojelutaso on pääasiassa epäsuotuisa. Lähes puolet lajeista on sijoitettu luokkaan epäsuotuisa-riittämätön, ja korpikolvan tila on lisäksi arvioitu yhä heikkeneväksi. Kiiltovalkku ja isonuijasammal ovat arvioinnin mukaan kuitenkin kaikkein uhanalaisimmat luontodirektiivin suolajit, ja ne edustavatkin luokkaa epäsuotuisa-huono. Vain lapinhilpin ja lapinleinikin suojelutaso on boreaalisella alueella suotuisa. Kalkki- ja lettosiemenkotilon nykytilaa ei tunneta.

Alpiinisella alueella tavattavan kolmen lajin tila on parempi. Lettorikon ja lapinleinikin suojelutaso on arvioitu suotuisaksi, kiiltosirppisammalta koskevat tiedot ovat puutteellisia.

Suurin uhka suolajien säilymiselle on edelleen soiden ojitus. Esimerkiksi kiiltovalkku ja isonuijasammal ovat kärsineet soiden kuivatuksesta ja metsityksestä, jotka heikentävät niiden elinympäristön laatua.

Lintudirektiivin lajien kantojen kehitys

Lintudirektiiviin liiteessä 1 mainitaan seitsemän Suomessa tavattavaa suolajia. Lajit ovat pääasiassa avoimien soiden lajeja, mutta etenkin sinisuohaukkaa ja kurkea tavataan myös rämeillä. Varsinaisia korpien lajeja ei ole, tosin osa lintudirekiivin metsälajeista viihtyy myös korvissa (ME14).

Lintudirektiivin suolajeista viiden kannankehityksen on arvioitu säilyneen vakaana 1900-luvulla ennen vuotta 1990, joskin tiedot monesta lajista ovat puutteellisia. Ennen vuotta 1990 suokukon kannat kasvoivat laskenta-aineistojen mukaan monikertaisiksi, mutta ovat viimeisteen vuosikymmenten aikana romahtaneet jopa aiempia parimääriä alhaisemmalle tasolle.

Samaan aikaan ovat muutohaukan kannat kehittyneet päin vastoin. Muuttohaukan aallonpohja sattui 1970-luvulle, jonka jälkeen laji on jälleen runsastunnut. Näiden kahden lajin kannankehitysten välillä voi vallita osittainen syy-yhteys, sillä suokukko jää monia muita kahlaajia kömpelömpänä lentäjänä helposti muuttohaukan saaliiksi. Suokukon osalta tosin myös talvehtimisalueilla tapahtuneilla muutoksille lienee merkitystä.

Vuoden 1990 jälkeen ovat myös toisen kahlaajalajin, liron, kannat vähentyneet voimakkaasti. Tämän kehityksen taustalla on ainakin sopivien pesimäpaikkojen väheneminen suo-ojitusten seurauksena (ks. SU1).

Kurjen kannat ovat runsastuneet voimakkaasti viimeisten vuosikymmenten aikana (ks. SU7). Kurki pesii myös monenlaisissa muissa elinympäristöissä kuin varsinaisilla ja soilla.