>> Indikaattorin taustatiedot

Kehitys

Soiden pesimälintujen kannankehitystä kuvaava indikaattori on koostettu 12 lajin seuranta-aineiston pohjalta vuodesta 1979 alkaen. Keskimäärin suolintujen kannat vähentyivät viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana lähes 40 %. Suolintujen kannoissa on ollut voimakasta vuosittaista vaihtelua, mutta tästä huolimatta indikaattorin laskeva suuntaus on keskimäärin tasainen ja selkeä. Suolintukantojen alamäki on jatkunut myös aivan viime vuosina.

Mittava soiden ojittaminen on supistanut suolintujen pesimäalueita erityisesti Etelä-Suomessa. Suolintukantojen laskevan suuntauksen voisikin tulkita johtuvan juuri sopivien pesimäalueiden vähenemisestä. Tulkinta on kuitenkin epävarma, sillä kaikki indikaattorissa käytetyt lajit ovat muuttolintuja, ja suurin osa vieläpä Saharan eteläpuolisessa Afrikassa tai Aasiassa talvehtivia kaukomuuttajia. Suomet suot toimivatkin merkittäviltä osin kauas muuttavan lajiston lyhytaikaisena lisääntymiskeskuksena. Suolintuihimme niiden talvehtimisalueilla vaikuttavista tekijöistä tiedetään vähän.

Avomaiden yhdistetyn aineiston mukaan avomaiden paikkalinnut ja lähimuuttajat ovat vähentyneet lähes yhtä paljon kuin kaukomuuttajat. Tämän tarkastelun perusteella suolintujen taantuman taantuman taustalla täytynee olla myös muita kuin muuttomatkaan ja talvehtimisalueisiin liittyviä syitä. Esimerkiksi soiden ainoan paikkalinnun, riekon, eteläisimmät kannat ovat hävinneet lähes olemattomiin 1970-luvun jälkeen. Avomaiden yhdistetyssä aineistossa ovat suolintujen lisäksi mukana myös peltolinnut.

Avosoiden lintujen poikastuotto perustuu pitkälti rimpien, kuljujen ja suolampien lyhytaikaiseen surviaissääskituotantoon, joka kasvaa kohti pohjoista. Suolinnustolle erityisen tärkeistä rimpisoista on edelleenkin ojittamatta Etelä-Suomessa noin kolme neljäsosaa ja Pohjois-Suomessa yli 90 %. Suolintuindikaattorista puuttuvat seuranta-aineiston vähyyden vuoksi mustaviklon, jänkäkurpan, jänkäsirriäisen ja vesipääskyn kaltaiset suolinnuston suojelun kannalta erityisen arvokkaat lajit, joilla on vielä runsaasti pesimäympäristöjä Pohjois-Suomen rimpisillä aapasoilla. Jos myös nämä lajit ovat vähentyneet, on suolinnuston tilanne hyvin huolestuttava.

Soiden linnut

Suolintuindikaattoriin mukaan luetusta 12 lajista suurin osa pesii avosoilla tai harvapuustoisilla rämeillä. Tästä poikkeavat pohjansirkku, jonka elinympäristöjä ovat korvet ja rämeiden reunat sekä pajusirkku, joka pesii hyvin monenlaisissa kosteapohjaisissa ympäristöissä. Monet suolinnut kuuluvat myös muiden aukeiden elinympäristöjen lajeihin. Nevojen ja rämeiden valtalinnut niittykirvinen ja keltavästäräkki pesivät myös rantaniityillä ja pelloilla, mutta pääosa niiden Suomen kannasta pesii kuitenkin soilla. Taivaanvuohen ja pajusirkun esiintyminen painottuu Pohjois-Suomessa soille, mutta Etelä-Suomessa ne kuuluvat muiden kosteikkojen lintuihin.

Suolinnuista voimakkaimmin on taantunut suokukko, jonka kanta väheni keskimäärin 5,3 % vuodessa jaksolla 1981–2006. Laji on käytännössä hävinnyt Vaasan eteläpuolisesta osasta maata eikä suokukkoa enää tavattu laisinkaan vuoden 2007 laskennossa. Myös liron Etelä-Suomen kanta on taantunut voimakkaasti. Näiden muutosten taustalla lienee ainakin osaltaan soiden ojittaminen. Lajeista liro muuttaa Saharan eteläpuoleiseen Afrikkaan suokukon jäädessä pääosin Etelä-Eurooppaan ja Pohjois-Afrikkaan. Liron lisäksi soiden kaukomuuttajista ovat taantuneet selkeästi myös keltavästäräkki ja pohjansirkku. Etenkin Aasiaan muutavan pohjansirkun väheneminen on ollut viime vuosina voimakasta, noin 3,5 % vuodessa.

Suolintuindikaattorissa mukana olevista lajeista niittykirvinen, kapustarinta ja pikkukuovi kuuluvat myös tunturinummien linnustoon. Näiden lajien kannat ovat vaihdelleet runsaasti ilman selkeää suuntausta. Lapinsirkun pesimäkanta on siinä määrin keskittynyt tunturisoille ja kosteille tunturinummille, että laji kuuluisi tunturilintuihin, jos aineistoa olisi riittävän monesta lajista tunturi-indikaattoria varten.

Indikaattorin linnuista ainoastaan yhden lajin pesimäkanta on kasvanut selvästi: kurjen pesimäkanta yli kaksinkertaistui viimeisen runsaan kahden vuosikymmenen aikana. Kurki talvehtii keskisen ja eteläisen Euroopan kosteikko- ja suistoalueilla. Kurkiemme pesimäkannan kasvu saattaa liittyä talvikuolleisuuden vähenemiseen. Toisaalta kurkien mittava ruokinta viljalla kevätmuuton aikana Etelä-Ruotsissa ja niiden pesimäaikainen levittäytyminen muihin kuin suoympäristöihin saattavat selittää osaltaan kannankasvua.