Rakenne: Poikashabitaatit

Poikashabitaatit ovat elinympäristöjä, joita lajit käyttävät lisääntymiseen ja joissa niiden poikaset kasvavat. Alla on esimerkkejä taloudellisesti merkittävien lajien poikashabitaateista Suomessa.

METSÄKANALINNUT: METSÄT JA SUOT

Metsäkanalintujen poikasten kannalta on erittäin tärkeää, että alikasvosta on riittävästi. Tärkein poikasten ravintokasvi on mustikka (Vaccinium myrtillus). Avohakkuut vähentävät maanpeitekasvina toimivaa mustikkaa huomattavasti. Sekä kosteissa että kuivissa metsissä avohakkuut vähentävät mustikan määrää yli 80 %, eikä kasvusto elvy vielä 20 vuodessa lainkaan. Avohakkuita on tehty 1950-luvulta lähtien yli 5,5 miljoonalla metsähehtaarilla. Viime vuosina vuosittainen avohakkuuala on ollut noin 130 000 hehtaaria.

Mustikkaa esiintyy runsaasti metsäisillä soilla sekä alueilla, joissa kangasmetsät ja metsäiset suotyypit vuorottelevat. Niitä on usein kuivattu metsätalouden tehostamiseksi, minkä seurauksena elinympäristön laatu on laajalti heikentynyt. 

LOHI: JOET

Itämeressä esiintyvä lohi (Salmo salar) lisääntyi Suomessa aiemmin lähes kahdessakymmenessä joessa. Tällä hetkellä jäljellä on vain kaksi Lapissa sijaitsevaa kutujokea – Tornionjoki ja Simojoki – joissa itsensä ylläpitävä lohikanta lisääntyy. Jäämeren lohikanta lisääntyy Suomen puolella kahdessa vesistössä, Tenojoessa ja Näätämönjoessa. Järvilohen (Salmo salar m. sebago) kanta on nykyään täysin istutusten ja emokalojen siirron varassa. Viimeisen alkuperäiskannan, Saimaan järvilohen, kutujoet ovat voimalaitosten takana.

Suurin syy kutujokien vähenemiseen on ollut jokien säännöstely vesivoiman tuottamista ja tulvasuojelua varten, mikä on estänyt kalojen nousun moniin jokiuomiin. Kudun onnistumisen edellytyksenä on myös riittävän hyvä vedenlaatu, sopivat virtausolot sekä jokiuoman liettymätön sorapohja.

Jokia padottiin erityisen paljon 1940–1970-luvuilla. Uusia patoja on tehty varsin vähän sen jälkeen, kun vesilainsäädäntö muuttui 1980-luvulla. Jokiin vaikuttavia rakennushankkeita on kuitenkin ehdotettu aivan viime vuosinakin. Vuonna 2010 säännöstelyn alaisuudessa oli yli 1,3 miljoonaa hehtaaria järvialueita.  

SIIKA, HARJUS, MUIKKU: ITÄMERI

Siika (Coregonus lavaretus), harjus (Thymallus thymallus) ja muikku (Coregonus albula) lisääntyvät Itämeren puhtailla, avoimilla rannikoilla. Nämä elinympäristöt ovat kärsineet liettymisestä ja rehevöitymisen aiheuttamasta kasvillisuuden liikakasvusta. 

RAKKOLEVÄ: ITÄMERI

Rakkoleväkasvustot ovat monien merikalojen tärkeitä kasvuympäristöjä. Rakkolevä kasvaa 0–5 metrin syvyydessä kiviin ja kallioihin kiinnittyneenä. Aiemmin sitä esiintyi myös syvemmällä, jopa 15 metrin syvyydessä. Rehevöityminen on kuitenkin vähentänyt valon pääsyä syviin vesiin, mikä on kaventanut rakkolevän elinaluetta. Rakkoleväkasvustoissa elää paljon selkärangattomia ja monien merikalojen poikasia. Eräät kalalajit viettävät koko elämänsä rakkoleväkasvustoissa.

Metsäkanalintujen elinympäristön suunnittelu. Suomen riistakeskus.  

Lohi (Salmo salar). Riista- ja kalatalouden tutkimuskeskus.

Rakkolevä. Lajitiedot. HELCOM / Itämeren merellisen ympäristön suojelukomissio.