IT10 Itämeren kalat

>> Indikaattorin taustatiedot

Kehitys

Ahven ja särkikalat. Ahventa ja eräitä särkikaloja (särki, lahna, pasuri) koekalastetaan kolmella pysyvällä seurantapaikalla Suomen etelärannikolla. Kokonaissaaliit eivät ole merkittävästi muuttuneet viime vuosina. Ahven ja särkikalojen suhteellisissa osuuksissa on kuitenkin eroja seurantapaikkojen välillä, mikä viittaa paikallisiin eroihin rehevöitymisen voimakkuudessa.

Helsingin edustalla kalayhteisöjä hallitsevat särkikalat, kun taas Saaristomerellä Brunskärin seurantapaikalla ahven on selvästi särkikaloja runsaampi. Hankoniemen Tvärminnessä puolestaan ahvenen ja särkikalojen kannat ovat olleet keskimäärin samansuuruisia. Ahvensaaliin suhteellista vähyyttä Helsingin edustalla selittää osittain myös suurikokoisiin ahveniin kohdistuva kalastuspaine.

Ahven ja särkikalojen suhteen vuosittainen vaihtelu on pääasiassa seurausta siitä, että veden lämpötilalla on suuri vaikutus ahvenen uusien ikäluokkien kokoon. Runsaimmat ikäluokat kehittyvät lämpimissä vesissä.

Turska ja silakka. Itämeren turskan itäisen muodon lisääntyvän populaation koko on arvioitu pitkäaikaisten saaliin määrää ja koostumusta kuvaavien tilastojen perusteella. Arvion mukaan populaatio kasvoi selvästi 1970-luvun lopulla, mikä johtui pääasiassa suotuisista kutuolosuhteista. Suurin biomassa saavutettiin 1982, jota seurasi muutaman vakaan vuoden jälkeen populaation romahdus. Vuodesta 1990 lähtien itäisen turskan kannan koko on säilynyt pienenä.

Turskakannan nopea pieneneminen johtui osittain Itämeren veden suola- ja happitoisuuksien alentumisesta, joka heikensi lisääntymistä. Negatiivista kehitystä vahvisti edelleen turskan voimakas pyynti. Epäsuotuisat lisääntymisolosuhteet ja voimakas kalastus ovat myös estäneet turskakantaa toipumasta.

Turskakannan pienenemisestä ovat hyötyneet turskan tärkeimmät saalislajit silakka ja kilohaili. Tästä on selkeänä osoituksena kilohailin kannan kasvu koko Itämeren alueella. Selkämerellä silakan lisääntyvän populaation biomassan kasvuun ovat vaikuttaneetsuotuisat lisääntymisolosuhteet ja kilohailin sekä muiden kilpailevien lajien puuttuminen lähes täysin. Itämeren altaan ja Suomenlahden silakkapopulaatioiden pienenemistä selittävät osin planktonyhteisöjen muutoksista johtuva silakoiden kasvun heikkeneminen ja koon pieneneminen sekä toisaalta runsastuneen kilohailin aiheuttama kilpailu.

Itämeren kalat indikaattorina

Itämeren kalasto koostuu joukosta meri- ja makean veden lajeja, jotka ovat sopeutuneet elämään murtovesiympäristössä. Kalojen merkitys Itämeren ekosysteemissä on huomattava, sillä ne vaikuttavat useilla ravintoketjun tasoilla. Itämeren kalojen runsauteen ja monimuotoisuuteen vaikuttavat sekä ihmisen aiheuttamat että luonnolliset syyt. Näitä ovat muun muassa kalankasvatus, saasteet, myrkyt ja rehevöityminen sekä veden suolapitoisuus, lämpötila ja lajien väliset suhteet. Siten kalayhteisöjen hyvinvointi heijastelee koko Itämeren tilaa.

Kalastus on maailmanlaajuisesti yksi merkittävimpiä uhkia kalakantojen monimuotoisuudelle. Kalastus paitsi pienentää kantojen kokoa, voi myös mahdollisesti vaikuttaa niiden populaatioiden rakenteisiin sekä elinkierron ominaisuuksiin. Jotta Itämeren kalaston monimuotoisuus ja hyvä ympäristön tila voitaisiin turvata, tulisi kalakantojen elinvoimaisuus säilyttää pitkällä aikavälillä. Tähän tavoitteeseen voidaan päästä kestävällä kalastuksen suunnittelulla.

Itämeren rehevöityminen lisää kalaston biomassan tuotantoa, mutta muuttaa myös kalayhteisön rakennetta ja toimintaa. Lievä ravinnepitoisuuden nousu saattaa suosia ahventen lisääntymistä. Särkikalat puolestaan runsastuvatvoimakkaasti rehevöityneissä vesissä, ahventen kustannuksella. Kun ahven-särkikala-suhde pienenee, on yhteisö tyypillisesti kehittymässä kohti särkikalavaltaista tyyppiä. Jos särkikalojen runsaus (tai biomassa) lisäksi kasvaa, on se merkki lisääntyneestä ravinteiden määrästä, korkeammasta veden lämpötilasta ja näiden seurauksena suurista särkikalojen ikäluokista.