IT2 Typpi

>> Indikaattorin taustatiedot

Kehitys

Typpi kulkeutuu Itämereen pääasiassa jokiveden mukana. Jokien kuljettaman typpikuorman osuus Suomen kokonaiskuormasta on ollut lähes 95% 2000-luvulla. Tänä aikana keskimäärin 78 000 tonnia typpeä kulkeutui Itämereen vuosittain. Tämä vastaa 11 prosenttia kaikkien Itämerta ympäröivien maiden typpikuormasta.

Samoin kuin fosforin myös typen kuormitus riippuu jokien virtaamista. Virtaamaan vaikuttavat muun muassa sääolosuhteet. Typen kuormitusluvuissa onkin paljon vaihtelua vuosien välillä, mikä vaikeuttaa yleiskehityksen tulkintaa.

Pintaveden typpipitoisuus vaihtelee jonkin verran merialueittain, mutta erot eivät ole lainkaan niin selviä kuin esimerkikisi fosforipitoisuudessa. Vuosittainen vaihtelu on ollut suurinta Saaristomerellä. Suomenlahden typpipitoisuudet näyttävät keskimäärin hieman laskeneen viimeisen vuosikymmenen aikana.

Itämeren typpikuormitus on suurimmaksi osaksi peräisin maataloudesta ja yhdyskunnista. Muita huomattavia kuormituslähteitä ovat teollisuus, haja-asutus ja metsätalous, mutta kalankasvatuksella ja turvetuotannollakin on osuutensa. Myös typpilaskeuma järviin suoraan ilmakehästä on merkittävä Itämeren kuormittaja. Eri lähteiden osuudet vaihtelevat merialueittain.

Vaikutus luonnon monimuotoisuuteen

Itämeren rehevöityminen on seurausta lisääntyneestä ravinteiden kuormituksesta niin ulkoisista lähteistä kuin merenpohjan sedimenteistäkin. Lisäksi typen määrää meressä lisäävät syanobakteerit, jotka sitovat ilmakehän typpeä. Tämän johdosta meren perustuotanto kasvaa, eli pääasiassa kasviplanktonin määrä lisääntyy. yleensä fosforia pidetään perustuotantoa eniten rajoittavana ravinteena, mutta erityisesti pohjoisella Itämerellä typen osa voi olla yhtä tärkeä. Eniten rajoittava ravinne ei ole välttämättä aina sama, vaan se voi vaihdella eri vuodenaikoina.

Rehevöitymisen ja kasviplanktonin runsastumisen seurauksena veden näkösyvyys pienenee eli vesi samenee. Pohjan kasvillisuus kärsii samentumisesta, mikä puolestaan johtaa muutoksiin pohjan koko eliöyhteisön lajikoostumuksessa ja monimuotoisuudessa. Rehevöityminen lisää myös hapenkulutusta ja altistaa pohja-alueita happikadolle.