MA7 Perinnebiotooppien määrä

>> Indikaattorin taustatiedot

Kehitys

Perinnebiotoopit ovat perinteisen karjatalouden muovaamia avoimia tai puoliavoimia alueita. Ne säilyivät avoimina joko niittämisen tai laiduntamisen ansiosta. Ajoittain monia perinnebiotoopeja myös raivattiin puustosta, kulotettiin tai tulvitettiin. Perinnebiotoopit ovat vähentyneet rajusti 1800-luvun lopulta lähtien pelloksi raivauksen ja hoidon loppumista seuraavan umpeenkasvun seurauksena. Myös rakentaminen ja rehevöityminen ovat vähentäneet perinnebiotooppien alaa.

Suomen perinnebiotoopit on kartoitettu kahteen kertaan, vuosina 1992?1998 sekä 2003?2007. Kartoitusten tuloksia ei voi suoraan verrata keskenään, sillä ensimmäinen kartoitus oli alueellisesti toista epätasaisempi ja toisen kartoituksen luvuissa on mukana huomattava määrä (41 %) uusia maatalouden ympäristötukikohteita, joiden laatu on vaihteleva.

Kokonaisuudessaan perinnebiotooppien pinta-alan voidaan kuitenkin katsoa kasvaneen hieman vuosikymmenten välillä. Tällä hetkellä perinnebiotooppeja on noin 40 000 hehtaaria. Luku on edelleen hyvin pieni esimerkiksi sadan vuoden takaiseen tilanteeseen verrattuna, jolloin niitä on vielä monikymmenkertainen määrä. Perinnebiotooppien hoidon pinta-alatavoitteeksi on asetettu 60 000 hehtaaria.

Vuosina 2003?2007 kartoitetuista perinnebiotoopeista kolmannes oli metsälaitumia. Yhteensä puustoiset perinnebiotooppityypit eli metsälaitumien lisäksi hakamaat, kaskimetsät ja lehdesniiityt  kattavat lähes puolet kokonaisalasta. Suuri osa puustoisista perinnebiotoopeista poikkeaa vain vähän talousmetsästä ja siksi niiden lajistollinen monimuotoisuus ei useinkaan ole korkea.

Uhanalaisen ja harvinaistuneen lajiston kannalta tärkeimpiä ovat erilaiset kedot. Niiden osuus perinnebiotooppien kokonaispinta-alasta on kuitenkin pieni, vain kolme prosenttia. Erilaiset tuoreet ja kosteat niityt kattavat puolet perinnebiotooppialasta. Myös niillä esintyy runsaasti uhanalaisia lajeja.

Vaikutus luonnon monimuotoisuuteen

Noin neljännes Suomen uhanalaisista lajeista on riippuvaisia perinnebiotoopeista. Perinneympäristöt ovatkin maatalousluonnon monimuotoisuuden kannalta keskeisiä elinympäristöjä. Perinteisillä niityillä tavataan tuhansia lajeja ja enemmän putkilokasvi-, perhos- ja pistiäislajeja kuin missään muussa elinympäristössämme. Myös sammalissa, jäkälissä ja sienissä on niityille erikoistuneita lajeja.

Perinnebiotooppien kasvilajiston monimuotoisuus johtuu monesta tekijästä, muun muassa ravinteiden ja happamuuden vähäisyydestä, runsaasta valosta sekä lämpimästä ja kuivasta pienilmastosta, jotka ovat useimpien Suomen kasvilajien suosimia elinympäristön ominaisuuksia. Runsas kasvilajisto luo pohjan myös monimuotoiselle eläimistölle. Niittyjen rehevöityminen on suuri ongelma, sillä maaperän ravinteiden määrän lisääntyminen johtaa kasvillisuuden biomassan kasvuun ja eliölajiston köyhtymiseen. Rehevöityminen myös nopeuttaa umpeenkasvua ja heinittymistä niiton ja laidunnuksen loputtua.

Kaikkien Suomessa esiintyvien perinnemaisematyyppien tila on nykyisin heikko, eikä yhdenkään tyypin pinta-ala ja hoitotilanne riitä säilyttämään sille ominaista eliölajistoa, ekologista vaihtelua tai alueellisia erityispiirteitä. Perinnebiotooppien pinta-alan kymmenkertaistaminen riittäisi pysäyttämään useimpien nyt uhanalaisten perinnebiotooppilajien harvinaistumisen ja estämään monien vielä nykyisin yleisten lajien taantumisen.