ME18 Kulotus

>> Indikaattorin taustatiedot

Kehitys

Kulotus oli 1950- ja 60-luvuilla varsin yleinen uudistushakkuualan käsittelykeino. Enimmillään metsänpohjaa kulotettiin yli 30 000 hehtaaria vuodessa. Viime vuosina uudistusalojen kulotus on ollut vähäistä. 1990-luvulla kulotettiin keskimäärin 1 500 hehtaaria vuodessa. Kulotusmäärien laskeva suuntaus on jatkunut 2000-luvulla. Viiden viimeisen vuoden aikana on kulotettu keskimäärin vajaa 500 hehtaaria vuodessa.

Myös varsinaiset metsäpalot ovat olleet harvinaisia ja pienialaisia viime vuosikymmenien aikana. Ennen 1970-lukua suuria metsäpaloja esiintyi vielä ajoittain, mutta viime vuosikymmenten aikana mm. lentokonevalvonta, tiheä metsäautotieverkosto ja moderni sammutuskalusto ovat varmistaneet metsäpalojen tehokkaan sammuttamisen.

Vaikka metsäpalot ovat etenkin taloudelliselta kannalta ei-toivottuja ja siinä mielessä eri asia kuin kulotus, on näiden kahden vaikutus metsäekosysteemiin hyvin samanlainen. Ainoastaan palavan tai palossa kuolevan puuaineksen tilavuus on varsinaisissa metsäpaloissa tavallisesti kulotusta huomattavasti suurempi.

Uudistusalojen kulotus mainitaan suositeltavana toimenpiteenä Suomessa laajasti käytössä olevassa PEFC-sertifiointistandardissa (PEFC - Programme for the Endorsement of Forest Certification schemes). Nykyinen sertifiointikriteeristö edellyttää, että kulotettavan alueen pinta-ala on meneillä olevan, vuonna 2003 alkaneen sertifiointijakson aikana vähintään vuosina 1998?2002 kulotetun pinta-alan suuruinen. Tämä tavoite ei ole toteutunut. Talousmetsien kulotus on kestävän metsätalouden rahoituslain (kemera) mukainen työmuoto, jota tuetaan valtion varoin.

Viime vuosina on suojeltu joitakin satunnaisia paloaloja yksityismailla. Metso-ohjelman puitteissa voidaan tehdä määräaikaisia suojelusopimuksia palaneista metsäkohteista, joiden avulla pyritään turvaamaan palaneen puuaineksen säilyminen metsässä metsäpalon jälkeen.

Vaikutus luonnon monimuotoisuuteen

Ennen tehostunutta palontorjuntaa metsäpalot olivat keskeinen boreaalisen metsän rakenteeseen ja lajistoon vaikuttanut häiriötekijä. Eri metsätyyppien välillä on ollut suurta vaihtelua niiden paloherkkyydessä. Lisäksi palojen toistumiseen ovat vaikuttaneet muun muassa yhtenäisten kangasalueiden laajuus ja useat satunnaiset tekijät. Kuivat yhtenäiset kankaat ovat saattaneet palaa jopa kymmenien vuosien välein kun taas kuusivaltaisilla alueilla palot ovat toistuneet keskimäärin satojen vuosien välein. Lehtipuuvaltaiset lehdot ovat palaneet kaikkein harvimmin.

Tuli vaikuttaa metsän rakenteeseen ja lajistoon monin tavoin. Palot auttavat mm. lehtipuiden syntyä ja lisäävät lahopuun määrää usein voimakkaastikin. Talousmetsien kulotuksissa ei lahopuuta synny kovin paljon, mutta tulen vaikutus esimerkiksi maaperän lämpötalouteen ja happamuuteen on pääosin sama kuin suunnittelemattomissakin paloissa. Palanut maaperä on lämpöolosuhteiltaan äärevämpi ja sen pintakerros on huomattavasti emäksisempi kuin palamattoman.

Voimakkaimmin metsäpaloista riipuvaisia lajeja ovat niin sanotut palonvaatijat. Tuli on lähes tai täysin välttämätön osa niiden elinkiertoa. Tällainen laji on mm. huhtakurjenpolvi (Geranium bohemicum), jonka siementen itäminen vaatii yhtäkkisen yli 45 asteen lämpötilan. Putkilokasvien lisäksi palovaatijoita esiintyy mm. kotelo- ja vaillinaissienissä, yhteensä mahdollisesti kymmeniäkin lajeja.

Vain palaneissa metsissä esintyy lisäksi noin 30 hyönteislajia, joista suurin osa on kovakuoriaisia. Monet lajeista käyttävät ravintonaan edellä mainittuja kotelo- ja vaillinaissieniä.

Varsinaiset kulo- ja paahdelajit häviävät jo muutamien vuosien kuluessa paloalueelta. Pidempään ravintoa voi palon luonteesta riippuen riittää lahopuulajeille. Runsaslahopuustoinen ja avoin vaihe voi kestää 20?30 vuotta palon jälkeen, jonka aikana lahopuulajisto on runsas.

Metsäpalojen ja kulotuksen harvinaisuudesta johtuen monet palovaatija- ja palonsuosijalajit ovat harvinaistuneet. Hävinneitä ja uhanalaisia paloaluiden lajeja oli vuoden 2000 arviossa yhteensä 34 ja silmälläpidettäviä 11.