ME19 Metsien suojeluaste

>> Indikaattorin taustatiedot

Nykyinen suojeluaste

Eriasteisesti suojeltuja metsiä on eniten Pohjois-Suomessa. Pohjois-Suomen pääosin kattavalla pohjoisboreaalisella metsäkasvillisuusvyöhykeellä metsistä on suojeltu alustavan aineiston mukaan yli neljännes. Laaja-alaisimpia ovat valtion maiden suojelualueet sekä niinikään valtion maille perustetut erämaa-alueet. Molempien osuus on lähes 10% metsämaasta. Pohjois-Suomen metsien suojeluastetta pidetäänkin yleisesti ottaen hyvänä.

Muualla Suomessa suojelualueita on huomattavasti vähemmän: keskiboreaalisella metsäkasvillisuusvyöhykkeellä noin 3% ja sekä etelä- että hemiboreaalisella vyöhykkeellä alle 2%. Yksityismaiden suojelualueiden osuus kasvaa kohti etelää. Siellä metsien heikkoa suojeluastetta pyritään parantamaan vuonna 2008 toimintansa aloittaneen monimuotoisuuden suojeluohjelman puitteissa.

Tiukasti suojeltu metsämaa tarkoittaa suojelualueita, joilla ei harjoiteta lainkaan metsätaloutta. Nämä alueet kattavat uusimman arvion mukaan 4,3% maamme metsäalasta. Tiukasti suojeltujen metsien osuus vaihtelee kuitenkin alueittain. Maamme pohjoisosissa (pohjoisboreaalinen kasvillisuuvyöhyke) tiukasti suojeltuja metsiä on eniten, lähes 10 prosenttia metsämaasta. Osuus on pienin etelä- ja keskiosissa maata (eteläboreaalinen kasvillisuusvyöhyke), jossa jäädään alle prosenttiin. Eteläisimmän rannikon kattavalla hemiboreaalisella kasvillisuusvyöhykkeellä tiukasti suojeltujen metsien osuus on 1,2%.

Vaikutus luonnon monimuotoisuuteen

Elinympäristöjen määrän väheneminen ja niiden laadun heikkeneminen ovat merkittävimpiä syitä lajien taantumiseen ja uhanalaistumiseen (ks. ME13 ja ME14). Metsien suojelulla pyritään ennen kaikkea turvaamaan monimuotoisen metsäluonnon säilyminen. Tämä toteutuu parhaiten luonnontilaisissa metsissä, joissa puuston ikärakenne on vaihteleva ja puulajisuhteet metsikön iän ja kasvupaikan mukaiset.

Laajojen luonnontilaisten metsien monimuotoisuutta lisäävät luontaiset häiriöt, kuten kulot ja myrskyt, eräiden nisäkkäiden toiminta sekä monet tuholaiset ja taudit. Häiriöiden seurauksena metsän rakenne muuttuu: suurten puiden kaatuessa latvustoon syntyy aukkoja ja myös kuolleen puun määrä kasvaa. Monille lajeille välttämätöntä lahopuuta onkin eniten juuri luonnontilaisissa metsissä (ks. ME6). Erilaiset ja erikokoiset häiriöt edesauttavat monimuotoisen pienelinympäristöjen kirjon muodostumista ja runsaan lajiston esiintymistä.

Suojelualueiden yhteenlasketun pinta-alan lisäksi lajien säilymiselle on tärkeää yksittäisten alueiden koko ja niiden kytkeytyneisyys toisiin suojelualueisiin. Lisäksi suojelualueiden läheisyydessä sijaitsevien talousmetsien käsittely vaikuttaa suojeltujen metsien mahdollisuuteen ylläpitää lajistoa. Esimerkiksi monet vain suojelualueilla pesivät lajit voivat kuitenkin liikkua ja hankkia ravintoa soveltuvissa talousmetsissä, ja siten siirtyä pesimäalueelta toiselle.

Kaikki suojellut alueet eivät ole täysin luonnontilaisia. Esimerkiksi Etelä-Suomessa uusia suojelualueita on perustettu talousmetsiin, joiden palautuminen luonnolliseen tilaan kestää yleensä kauan. Palautumista voidaan kuitenkin edistää ennallistamalla (ks. ME20).