SV11 Vaellusvapaat joet

>> Indikaattorin taustatiedot

Kehitys

Indikaattori tarkastelee vaelluskalojen nousumahdollisuuksia yli 30 kilometrin mittaisissa jokiuomissa. Se osuus uomasta joen suulta alkaen, joka on saavutettavissa ohittamatta vaellusesteitä, lasketaan vapaana virtaavaksi. Loput on jaettu tukituiksi, haitatuiksi tai kalatien takana oleviksi vaellusesteiden tyypin perusteella.

Jokien patoaminen oli Suomessa voimakkaimmillaan 1900-luvun alkupuoliskolla, jolloin vapaana virtaavien jokien osuus väheni nopeasti. 1980-luvun jälkeen merkittäviä patoja ei ole enää rakennettu – muttei myöskään purettu. Vapaasti saavutettavien jokiuomien määrä on vakiintunut noin 26 prosenttiin niiden kokonaispituudesta.

Ensimmäiset varsinaiset kalatiet rakennettiin vähentämään patojen haittavaikutuksia 1980-luvun lopulla. Tämän jälkeen niiden määrä on noussut kattamaan noin 15 prosenttia kaikista padoista. Noin 7 prosenttia jokiuomien pituudesta on tällä hetkellä saavutettavissa vain kalateiden kautta.

Vaikutus luonnon monimuotoisuuteen

Jokien patoaminen estää vaelluskalojen nousemisen patojen yläpuolella oleville lisääntymisalueille sekä vaelluksen takaisin mereen. Toisaalta patoaminen myös heikentää virtavesien tilaa. Esimerkiksi virtapaikkojen lisääntymisalueet voivat hävitä patoamisen tai jokien perkaamisen seurauksena. Lähes kaikki suomen vaelluskalat ovatkin joko uhanalaisia tai vaarantuneita.

Kalateiden tarkoituksena on mahdollistaa kalojen nousu padon ohi kutualueille. Hyvin toteutettu luonnollinen kalatie voi tarjota myös suotuisia elinympäristöjä ja lisääntymisalueita. Toisaalta huonosti toteutetun kalatien hyödyt voivat jäädä pieniksi. Osa takaisin mereen vaeltavista kaloista voi kuolla voimaloiden turbiineihin. Patojen haitallisia vaikutuksia kalakannoille on pyritty vähentämään myös määräämällä istutusvelvollisuuksia padon omistajille.