SV4 Happamoituminen

>> Indikaattorin taustatiedot

Kehitys

Happamoituminen tarkoittaa vesistöjen alentunutta kykyä neutraloida happamia yhdisteitä. Ilmakehän hapan laskeuma on vaikuttanut Suomen järviin 1950-luvulta lähtien, jolloin fossiilisten polttoaineiden käyttö lisääntyi ja rikin ja typen oksideja vapautui ilmakehään. Rikki- ja typpioksidin voimakas happamoittava vaikutus kävi selväksi viimesitään 1970-luvun lopulla ja niiden päästöjen rajoittamiseksi säädettiinkin kansainvälisiä rajoituksia. 1980-luvun jälkipuoliskolla järvet alkoivat toipua happamoitumisesta, ja niiden alkaliniteetti eli puskurointikyky alkoi taas kasvaa. Toipumiskehitys on jatkui läpi 1990-luvun.

Jokien kalakuolemat johtuvat yleensä happamista yhdisteistä, joita liukenee veteen niin sanotuilta happamilta sulfaattimailta. Happamia sulfaattimaita esiintyy Suomessa eniten rannikkoalueilla, erityisesti länsirannikolla. Lyhyellä aikavälillä happamoittavien yhdisteiden liukenemiseen happamilta sulfaattimailta vaikuttaa eniten valunta, joka määrä riippuu puolestaan sääolosuhteista. 1900-luvun alusta lähtien suurin syy lisääntyneelle liukenemiselle on kuitenkin ollut ojitus. Ojituksen seurauksena rannikkoalueiden rikkipitoiset sedimentit paljastuvat ja hapettuvat, mikä edesauttaa happamien sulfaattimaiden muodostumista.

Peltojen salaojitus yleistyi 1950- ja 1960-luvuilla (ks. myös MA6). Sen seurauksena pohjaveden taso aleni ja sedimentit hapettuivat entistä syvemmältä. Eräiden arvioiden mukaan happamoittava valunta pelloilta kasvoi tänä aikana yli kaksinkertaiseksi. Useiden Pohjanmaan jokien laajat kalakuolemat 1970-luvulla onkin liitetty juuri tähän kehitykseen. Happamoittavan valunnan määrä on pysynyt tasaisena 1970-luvun lopulta lähtien, ja laajoja kalakuolemia havaittiinkin viimeksi vuonna 2006. Kalakuolemien määrästä on saatavilla vain suuntaa antavaa, ilmoituksiin perustuvaa aineistoa, mutta se paljastaa kuitenkin yleisen kehityssuunnan.

Vaikutus luonnon monimuotoisuuteen

Ilmakehän happamoittava laskeuma vaikuttaa eniten pieniin metsäjärviin. Suomen järvet happamoituvat herkästi, sillä niiden puskurointikyky on luonnostaan alhainen. Monet järvet ovat myös suhteellisen happamia jo luonnontilassa, sillä niihin päätyy luontaisen valunnan mukana metsistä ja soilta liuenneita humushappoja. Hapan laskeuma on ollut runsaampaa Etelä-Suomen järvissä, mutta pohjoisen kirkasvetiset järvet ovat yleensä olleet erityisen herkkiä sen vaikutuksille.

Happamoituminen vahingoittaa kalakantoja, pääasiassa pienten järvien ahvenia ja särkiä. Se vaikuttaa myös eläinplanktoniin ja leviin, joista eräät eivät siedä pienempiäkään pH:n muutoksia. Happamoituminen voi lisäksi lisätä haitallisten yhdisteiden vapautumista maaperästä veteen. Tällaisia ovat esimerkiksi tietyt metallit (ks. SV3). Happamoituneiden järvien eliöiden on havaittu toipuvan sen jälkeen kun veden kemialliset olosuhteet muuttuvat suotuisammiksi. Täydellinen toipuminen voi erityisesti herkimpien lajien osalta kestää jopa kymmeniä vuosia.

Ojitus jatkuu Suomen länsirannikolla yhä, kuten happamien sulfaattimaiden happamoittava vaikutuskin. Vaikutuksen suuruus riippuu sulfaattimaiden määrästä valuma-alueella sekä sääolosuhteista ja hydrologiasta, jotka yhdessä määrittelevät happamuuspiikkien keston ja tiheyden. Siten sulfaattimailla voivat vuorotella hyvinkin erilaiset, ennalta arvaamattomat jaksot. Lisäksi joistakin joista on jo tullut kroonisesti happamia, jolloin uusia kalakuolemia ei enää havaita.