SV5 Vesistöjen säännöstely

>> Indikaattorin taustatiedot

Kehitys

Järvien säännöstely alkoi yleistyä Suomessa 1920-luvulla. Säännöstelty järvipinta-ala kasvoi kuitenkin voimakkaimmin 1950- ja 1970-luvuilla, jolloin valtaosa säännöstelyhankkeista aloitettiin. Vuoteen 1979 mennessä jo noin 1 240 000 hehtaaria maamme järviä oli säännöstelty. 1980-luvulla aloitetuissa säännöstelyhankkeissa säännöstellyn järvipinta-alan määrä kasvoi vielä vajaalla 80 000 hehtaarilla, mutta vuoden 1990 jälkeen uusia hankkeita ei ole aloitettu. Säännöstelyhankkeet on yleensä perustettu vesivoimatalouden ja tulvasuojelun tarpeisiin.

Järvien pinta-alan mukaisesti tarkasteltuna säännöstellystä vesialasta lähes puolen pintaa säännöstellään alle 0?1 metriä vuoden aikana. Säännöstelyväliltään luokkiin 1?2 ja 2?3 metriä lukeutuu kumpaankin 21 % säännöstellystä järvipinta-alasta. Veden korkeutta vaihdellaan vuoden aikana yli kolme metriä yhteensä 10 prosentilla säännöstellystä järvipinta-alasta. Voimakkaimmin säännösteltyyn luokkaan, yli 5 metriä vuodessa, kuuluu 4 % säännöstellystä järvipinta-alasta. Suomessa suurimmat säännöstelyvälit ovat yli 10 metriä.

Vaikutus sisävesien monimuotoisuuteen

Vedenkorkeuden säännöstely aiheuttaa aina muutoksia järviluonnossa. Vaikutusten laajuus riippuu sekä säännöstelyn voimakkuudesta ja ajankohdasta että vesistön ominaisuuksista, kuten pohjanmuodoista, ja lajistosta. Loivilla rannoilla jo suhteellisen pienet muutokset voivat vaikutttaa laaja-alaisesti.

Talviaikainen vedenpinnan aleneminen on haitallisinta vesistöissä, joissa elää matalaan veteen kutevaa siikaa tai jäätymiselle herkkiä lajeja, kuten tummalahnaruohoa ja monia pohjaeläimiä. Kevään tulvahuipun pieneneminen säännöstelyn seurauksena haittaa keväällä kutevia kaloja, sillä pääsy parhaille kutupaikoille saattaa estyä. Vedenpinnan viivästynyt nousu kesäaikaan aiheuttaa puolestaan muutoksia etenkin rantavyöhykkeessä, ja uhkaa vesirajan tuntumassa pesiviä lintuja.

Järvien kyky sietää säännöstelyn vaikutuksia riippuu osin veden väristä. Tummavetisissä järvissä tuottava vyöhyke on kapea, sillä valon määrä vähenee nopeasti pintaa syvemmissä vesikerroksissa. Siten jo vähäinenkin vedenkorkeuden aleneminen voi talvella jäädyttää koko tuottavan vyöhykkeen. Rehevöityminen voi lieventää säännöstelyn aiheuttamaa rantavyöhykkeen köyhtymistä, mutta toisaalta vedenkorkeuden aleneminen lisää talviaikaisen happikadon todennäköisyyttä rehevissä järvissä.