Elinympäristöt › Sisävedet › SV6 Levien runsaus | Luonnontila.fi

SV6 Levien runsaus

  Tämä on TILAindikaattori. DPSIR: S=state=tila.  
>> Indikaattorin taustatiedot

Kehitys

 

Järvien planktonlevän runsautta arvioidaan mittaamalla a-klorofyllin eli lehtivihreän pitoisuutta vakiintuneilta seurantapaikoilta. Vedessä vapaasti elävät planktonlevät vastaavat järven olosuhteiden muutoksiin nopeasti ja ne aiheuttavat myös suuren osan levistä johtuvista haitoista. Muun muassa kivien ja kasvillisuuden pinnalla kasvavat päällyslevät sekä pohjalevät jäävätkin tämän tarkastelun ulkopuolelle.

Suomen järvien a-klorofyllin pitoisuudet ovat pysyneet melko lailla samalla tasolla viimeisten noin kahdenkymmenenviiden vuoden aikana. Yksittäisissä järvissä kehitys on tänä aikana kulkenut selkeästi kohti pienempiä klorofyllipitoisuuksia, kun esimerkiksi teollisuudesta ja yhdyskunnista peräisin oleva ravinnekuormitus on merkittävästi vähentynyt. Toisaalta monissa pienissä järvissä levät ovat runsastuneet etenkin sellaisilla alueilla, joilla hajakuormitus maa- ja metsätaloudesta on ollut jatkuvaa. Keskimääräisissä klorofyllipitoisuuksissa on huomattava ero vähähumuksisten järvien sekä humus- ja runsashumuksisten järvien välillä. Näiden järvityyppien väliset luontaiset erot ravinteisuudessa ovatkin yleensä ilmeisiä, ja siksi niitä on syytä tarkastella erikseen.

Sinileväesiintymien runsautta on mitattu vuodesta 1998 lähtien levien runsautta kuvaavan leväindeksin avulla. Leväindeksin laskentaperiaate on selitetty viereisessä laatikossa. Korkeimmat maksimileväindeksit on mitattu vuosina 1999, 2002 ja 2007. Vuosittainen vaihtelu on runsasta. Edellisenä viitenä kesänä runsaita sinileväesiintymiä on ollut keskimääräistä vähemmän. Mittausajanjakso on kuitenkin sen verran lyhyt, että yleistä kehityskulkua on vaikea arvioida.

Levien runsauteen vaikuttaa paljon paitsi ravinteiden määrä, myös sää. Pitkäaikainen ja voimakas auringonpaiste sekä veden korkea lämpötila tehostavat niiden lisääntymistä. Sääolosuhteiden vaihtelun vuoksi levämäärissä voi tapahtua suurtakin vaihtelua yksittäisten vuosien välillä. Järven klorofyllipitoisuuden keskimääräinen nousu pitkällä aikavälillä on yleensä seurausta lisääntyneestä ravinnekuormituksesta

                                   

Rehevöityminen ja leväkukinnat

Rehevöityminen tarkoittaa perustuotannon eli levien kasvun kiihtymistä. Planktonlevän biomassa kuvastaa järven ravinteisuutta, eli pääasiassa fosforin ja typen määrää. Planktonlevän biomassan kasvaessa järven vesi samenee, mikä on ensimmäinen rehevöitymisen näkyvä merkki. Selkeimmin havaittava planktonlevistä johtuva haitta ovat kelluvat levälautat eli leväkukinnat järven tai lammen pinnalla. Nämä planktonlevien massaesiintymiset ovat sinänsä luonnollinen ilmiö rehevissä järvissä, mutta yleistyessään ne aiheuttavat ongelmia. Runsaat leväkukinnat häiritsevät järven ekosysteemin toimintaa ja voivat järkyttää sen tasapainoa. Veden samentuessa ja pinnan levälauttojen varjostuksen lisääntyessä yhä pienempi osa auringon valosäteilystä saavuttaa alempia vesikerroksia. Upos- ja pohjalehtiset kasvit sekä pohja- ja päällyslevät kärsivät tällöin valon puutteesta. Kasvillisuuden harventumista seuraa myös muun pohjan eliöstön väheneminen.

Levät voivat runsastua kukinnaksi vain jos ne onnistunvat lisääntymään nopeammin kuin muut eliöt käyttävät niitä ravinnokseen. Planktonlevää laiduntaa pääasiassa eläinplankton, kuten vesikirput ja hankajalkaiset. Rehevien järvien kasviplanktonyhteisöissä vallitsevat suurikokoiset ja kolonioita muodostavat lajit, sillä ne ovat kaikkein vastustuskykyisimpiä eläinplanktonin laidunnukselle. Lisäksi jotkut planktonlevät ovat myrkyllisiä, mikä rajoittaa laidunnusta. Esimerkiksi tietyt sinilevälajit tuottavat ihmisillekin haitallisia tai myrkyllisiä yhdisteitä. Suotuisissa ravinne- ja sääolosuhteissa ne voivat runsastua erittäin voimakkaasti.

Toinen tapa, jolla levää häviää vedestä on vajoaminen pohjalle. Pohjan läheisyydessä ei tavallisesti ole planktonleville tarpeeksi yhteyttämiseen tarvittavaa valoa, vaan vajotessaan ne kuolevat. Kaikki levät eivät laskeudu pohjaan yhtä nopeasti. Esimerkiksi sinileville on kehittynyt kaasurakkuloita, joiden avulla ne voivat pysytellä pinnalla pidempään. Kun levää on runsaasti, järven pohjalle kertyy myös paljon kuollutta eloperäistä ainesta, jota mikrobit hajottavat. Näissä hajotusprosesseissa kuluu paljon happea. Rehevöityneissä ja tilavuudeltaan vähävetisimmissä järvissä tämä vaikuttaa osaltaan talven ja kesän aikaisten happivajausten ja -katojen muodostumiseen. Niistä kärsivät etenkin pohjaeläimet ja kalat.

                 
 
Tämä indikaattori päivitetään vuosittain.  

Keskustelua aiheesta

Aloita keskustelu »

Lisää kommentti


Jos et saa koodista selvää, klikkaa koodia ja saat uuden koodin.


Viestisi lähetetään sivuston ylläpitäjille tarkastettavaksi. Uudet kommentit pyritään julkaisemaan viimeistään seuraavana arkipäivänä.

Sulje kommentit