Elinympäristöt › Sisävedet › SV7 Humuspitoisuus | Luonnontila.fi

SV7 Humuspitoisuus

  Tämä on TILAindikaattori. DPSIR: S=state=tila.
>> Indikaattorin taustatiedot

Kehitys

 

Humus on eloperäistä, osittain hajonnutta ainesta, jota kulkeutuu vesistöihin valumaveden mukana maalta ja erityisesti soilta. Osa vesistön humuksesta on peräisin sen omasta kuolleen kasviaineksen hajotustoiminnasta. Humuspitoisuutta tutkitaan mittaamalla veden kemiallista hapenkulutusta (CODMn) eli eloperäisen, kemiallisesti hapettuvan aineksen määrää. Tämä aines voi olla paitsi humusta myös jätevettä, karjatalouden päästöjä tai muuta orgaanista kiintoainesta. CODMn-luvun arvo vaihtelee vuodenajan mukaan erityisesti virtavesissä, mutta jonkin verran myös järvissä. Keväiset lumen sulamisvedet ja syksyn sateet lisäävät huuhtoumaa maalta, jolloin humuspitoisuudetkin saavuttavat huippunsa.

Eräissä Pohjanlahteen laskevissa joissamme humuspitoisuus näyttää nousseen jyrkästi viime vuosisadan alkupuoliskolla. 1900-luvun puolivälin tiedot näistä joista ovat vähäisempiä, mutta 1970-luvulta alkaen pitoisuudet pienenevät melko tasaisesti, kunnes 1990-luvulle tultaessa humuksen väheneminen joissa taittuu. Talviajan humuspitoisuus näyttää laskeneen eniten ja myös pysyneen muita vuodenaikoja selvästi alhaisemmalla tasolla. Suomen järvissä koko vuodelle lasketuissa kemiallisen hapenkulutuksen keskiarvoissa ei ole havaittavissa selkeitä suuntauksia. Järvissä, jotka on tyypitelty humuksisiksi tai runsashumuksisiksi on yksittäisten vuosien välillä suurempaa vaihtelua.

 

Vaikutus vesielinympäristöön

Humuspitoisuus on yleensä suurin pienissä ja matalissa latvajärvissä, erityisesti soisilla alueilla. Toisaalta suuria humuspitoisuuksia esiintyy alavien maiden vähäjärvisillä valuma-alueilla, kuten Pohjanmaan ja Etelä-Suomen joissa. Suuremmissa järvissä vesi viipyy yleensä kauemmin kuin pienissä järvissä tai joissa, jolloin humus ehtii saostua ja kerrostua järven pohjalle. Siksi veden humuspitoisuus on niissä pienempi. Mikrobit voivat hajottaa saostunutta humusta tehokkaammin kuin veteen liuennutta, ja myös jotkut pohjaeläimet voivat käyttää sitä ravintonaan.

Maaympäristöistä siirtyvällä aineksella on merkittävä vaikutus vesiin elinympäristöinä, ja humuksen katsotaankin yhdistävän maa- ja vesiekosysteemit toisiinsa. Humuksella ei ole suurta merkitystä suoranaisena kasvinravinnelähteenä, sillä se hajoaa hyvin hitaasti. Humus voi kuitenkin kuljettaa vesistöön ravinteita itseensä sitoutuneena. Siten se voi toimia eräänlaisena ravinnevarastona, josta esimerkiksi fosforia vapautuu perustuottajien käyttöön. Humus on vesissämme osa niin sanottua luonnollista orgaanista kuormitusta, minkä vuoksi humusvedet ovat herkempiä ihmisen aiheuttaman ravinnekuormituksen vaikutuksille kuin kirkkaat, vähähumuksiset vedet. Kuormituksen lisääntyessä esimerkiksi ojitusten vuoksi humusvesien suhteellisen suuri mikrobikanta runsastuu edelleen ja sen toiminta kiihtyy, mikä puolestaan kuluttaa vedestä happea. Toisaalta mikrobit ovat ravintoa muun muassa eläinplanktonille ja pohjaeläimille.

Humuspitoisten järvien ja jokien vesi on tummaa, mikä heikentää valaistusolosuhteita. Valon määrän nopea väheneminen päällysvesikerroksessa vaikuttaa planktoneliöstön runsauteen ja lajistoon. Ruskea vesi sitoo myös enemmän lämpöä kuin kirkas, mikä voi vaikuttaa kylmissä vesissä viihtyvien lajien, kuten lohikalojen esiintymiseen. Lisäksi humuspitoiset vedet ovat tyypillisesti happamampia kuin kirkkaat, sillä humus sisältää heikoiksi hapoiksi luokiteltavia yhdisteitä.


Tämä indikaattori päivitetään vuosittain. 

Keskustelua aiheesta

Aloita keskustelu »

Lisää kommentti


Jos et saa koodista selvää, klikkaa koodia ja saat uuden koodin.


Viestisi lähetetään sivuston ylläpitäjille tarkastettavaksi. Uudet kommentit pyritään julkaisemaan viimeistään seuraavana arkipäivänä.

Sulje kommentit