SU5 Luonnontilaisten soiden kytkeytyneisyys
 |
 |
 |
>> Indikaattorin taustatiedot |
Kehitys |
|
|
Suomen suot säilyivät suhteellisen luonnontilaisina aina 1950-luvulle saakka, jolloin laaja-alainen soiden ojitus aloitettiin. Suolaikkujen kokojakauma muistutti tuolloin Etelä-Suomessa kellokäyrää, sillä yli puolet suoalasta koostui keskikokoisista suolaikuista (10?500 ha). Pohois-Suomessa oli puolestaan eniten suurikokoisia soita (yli 2 000 ha). 2000-luvulla suolaikkujen kokojakauma on hyvin erilainen aikaisempaan verrattuna, sillä erityisesti luonnontilaisia soita on nyt eniten pienimmissä kokoluokissa. Suuret yhtenäiset suot ovat pirstoutuneet moniin pienempiin laikkuihin, joista osa on ojitettuja ja osa ojittamattomia. Osa alueista on ojituksen seurauksena muuttunut jopa niin paljon, että ne voidaan nykyisin luokitella kuuluvaksi johonkin toiseen elinympäristötyyppiin, yleensä metsiin. |
|
Vaikutus luonnon monimuotoisuuteen |
|
| Luonnontilaisten soiden eristyneisyys vaikuttaa lajien säilymiseen vähentämällä niiden leviämismahdollisuuksia. Yksilöt eivät välttämättä pysty muuttamaan elinympäristölaukusta toiseen, jos nämä laikut ovat liian kaukana toisistaan. Lajille sopivien elinympäristöjen määrän laskiessa riittävän alhaiselle tasolle, laikkujen eristyneisyyden vaikutus lajin säilymiseen kasvaa. Tällöin laji vähenee alueelta enemmän kuin sopivien elinympäristöjen vähenemisen perusteella voitaisiin olettaa. Eristyksissä olevat suot ovat riippuvaisia alueella olevasta paikallisesta kannasta, eikä sinne välttämättä tule uusia yksilöitä muista populaatioista. Näin pinta-alaltaan suuretkaan suot eivät välttämättä pysty turvaamaan lajien säilymistä alueellisella tasolla. |
|
| Tämä indikaattori päivitetään... |
- Päivitetty (07.06.2013)
Keskustelua aiheesta
Aloita keskustelu »
Lisää kommentti
Sulje kommentit